Kiehtovan Jean-Paul Sartren 3 parasta kirjaa

Ihmiseen eniten sitoutunut idealismi, johon Sartre osallistui, on aina suuntautunut vasemmistoon, sosiaaliseen, valtion protektionismiin. Osittain vastauksena kansalaisille, mutta myös sellaisten markkinoiden ylilyöntien edessä, jotka vapautettuina kaikista siteistä päätyvät aina rajoittamaan varallisuuden saantia. Jos markkinoille sallittaisiin kaikki, ne päätyisivät nielemään itsensä, se on selvää nykytrendistä.

Asia on siinä, että historiallisesti kommunismi valtion interventioratkaisuna ei koskaan löytänyt toivottua ideaalista kehitystä, päinvastoin. Sartre oli kuitenkin yksi niistä välttämättömistä idealisteista. Koska hänen eksistentialismin tekemä narratiivi perustui vieraantumiseen, joka syntyi maailman hillittömästä kunnianhimosta, joka etenee kohti hillitöntä kapitalismia, jossa me nyt elämme. Ja sitten utopiaan pyrkiminen oli ja on varmasti ainoa ratkaisu.

Tässä mielessä idealisti ja filosofisesta vakaumuksesta eksistentialisti johti hänet siihen Jean Paul Sartre (kenen tahansa vaimonsa kanssa Simone de Beauvior), lähes fatalistiseen kirjallisuuteen tietoisuutta lisäävänä tehtävänä ja muun tyyppisiin kertomusehdotuksiin, kuten esseeseen. Tavalla tai toisella varten kirjoittaminen yritti kompensoida jättiläisten taistelun aiheuttamaa kulumista energialla, rohkeudella ja elinvoimalla. Eksistentialismi tiukasti kirjallisessa ja sitoutuminen ja protesti millä tahansa muulla kirjoittamisen alueella, sosiaalisen ja filosofisen välillä.

Oleminen ja tyhjyys on luultavasti sen teos, jossa on loistavampi filosofinen sävy ja sosiaalinen tarina Euroopan tuhoutui toisen maailmansodan jälkeen. Nerokkaan Sartren olennainen kirja, joka ruokki ajattelijoita, mutta myös kirjoittajia. Tapa välittää maailmaa (tai mitä siitä oli jäljellä), joka toimi antropologisena tutkimuksena, mutta josta tuli myös lähde sodan häviäjien (eli kaikista) sisäisistä tarinoista. heistä).

Jean-Paul Sartren 3 suosituinta romaania

Pahoinvointi

Romaanin poistaminen tästä otsikosta ennakoi jo somatisoitunutta huonovointisuutta, hämmennyksen sisäelinten häiriötä. Olla olemassa, olla, mitä me olemme? Nämä eivät ole kysymyksiä, jotka heitetään tähtiin fantastisen kirkkaana yönä.

Kysymys menee sisäänpäin, kohti sitä, mitä me itse voimme etsiä sielun pimeältä taivaalta. Tämän romaanin päähenkilö Antoine Roquetin ei tiedä, että se sisältää tämän piilevän kysymyksen ja pakottaa lausumaan itsensä raskailla kysymyksillään. Antoine jatkaa elämäänsä, vaihtelujaan kirjailijana ja tutkijana. Pahoinvointi on se kriittinen hetki, jolloin herää kysymys siitä, olemmeko me jotain pohjimmiltaan, rutiiniemme ja taipumustemme ulkopuolella.

Antoine -kirjailijasta tulee sitten Antoine -filosofi, joka etsii vastausta ja jonka rajoittuneisuuden, mutta äärettömyyden, melankolian ja onnen tarpeen tunteet.

Oksentelu voidaan hallita ennen elämisen huimausta, mutta sen vaikutukset pysyvät aina ... Tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa, mutta jo kolmekymppisenä ymmärretään, että temaattinen kypsyys, filosofi kasvoi, myös sosiaalinen pettymys lisääntyi, olemassaolo näytti yksinkertaisesti tuho. Tietty jälkimaku Nietzsche Se seuraa tästä lukemisesta.

Vapauden polut -trilogia

Mielestäni vain muutama kirjallisuuden osa tarvitsee toisiaan yhtä paljon kuin tämän trilogian tapaus. Maailma muutti oman täydellisen tuhon pelossa.

Atomipommit olivat jo avanneet tien. Sodanhimoa peitti viimeinen lajin säilymisidea.

Kylmä sota palveltiin. Mikä vapaus sitten voisi olla? "Viimeinen mahdollisuus", "Myökkääminen" ja "Kuolema sielussa" ovat vastuussa olemuksen palauttamisesta vuosien pelon kohteeksi joutuneelle yksilölle. Noina vuosina vapaus kuulosti ainutlaatuiselta, vain kaikkein suosituimmille.

Eksistentialismi ja onnellisuus, käytännöllisesti katsoen vastakkaiset käsitteet, jotka löytävät tässä työssä sovun (ei rinnakkaiselon) tilan.Euroopan, sen asukkaiden tulisi opetella uudelleen olemassaoloon vapaasti saadakseen takaisin mahdollisuuden nähdä onnen välähdyksiä.

Suljettujen ovien takana

Mitä olisi eksistentialismi ilman visualisointia Jumalan ja Paholaisen muinaisista ajatuksista. Aihe, jota Sartre koskettaa myös muissa kirjoissa.

Mitä tulee tähän näytelmään, seuraamme kolmea helvettiin tuomittua hahmoa. Toisinaan Sartre näkee helvetin itse maana. Maailma, jossa emme voi tietää koko totuutta, täynnä varjoja ja järjen rajoituksia, näyttää helvetin pahimmalta. Teatterin oman dialogin ansiosta ehdotus keventää suuresti raskaimpiakin ajatuksia tulevaisuudestamme ja lopullisesta kohtalostamme.

Viihdyttävä eksistentialismi ja upea, synkkä jälkimaku ... erittäin täydellinen teos. Lukuteatteri voi aina olla hyvä, varsinkin silloin, kun kyseessä ovat hyvin transsendenttiset kirjailijat, kuten Sartre. Suositellaan aloittamaan nero.